Päätin ainakin aluksi blogata anonyymisti, nimimerkillä Aaltomies. Miksi? Onko minulla jotain piilotettavaa? Enkö seiso sanojeni takana?
Internetissä kaikki säilyy ikuisesti. 2010-luvulla nousi erittäin ikävä trendi, jossa henkilöiden sanomisia kaivetaan vuosien ja vuosikymmenten takaa ja irrotetaan asiayhteydestä käytettäväksi digitaalisiksi lyömäaseiksi. En erityisemmin halua törmätä tulevaisuudessa siihen, että olen sanonut jotakin senhetkisen ajan hengen mukaan tuomittavaa. Tulevaisuuden Twitterin tai vastaavan silmätikuksi joutuminen tietää varmasti silloinkin ongelmia arkielämääni.
Tietoturvassa puhutaan usein käsitteestä hyökkäyspinta (attack surface). Hyökkäyspinta on kaikki ne kohdat ohjelmistossa, joissa hyökkääjä (hakkeri) voi yrittää tehdä pahojaan. Käytännössä tällä tarkoitetaan paikkoja, joista hyökkääjä voi yrittää lukea tietoa ilman lupaa tai paikat jonne hyökkääjä voi yrittää syöttää jotain tietoja. Hyökkäyspinta-ala kannattaa aina minimoida.
Sama periaate pätee kamppailulajeissa: haluat minimoida ne paikat, joista vastustaja voi tehokkaasti hyökätä sinua vastaan. Klassinen esimerkki on varomaton magailija, joka pitää sormensa irti toisistaan sparrissa. Kokenut vastustaja rankaisee nopeasti yllättävällä sormilukolla, kun toinen odotti nyrkkeilyottelua. Toisaalta jos puolustat täydellisesti, estät itseäsi samalla hyökkäämästä ja hyödyntämästä vastustajan virheitä. Riskejä täytyy ottaa jos aikoo saada tuloksia. Riskit kannattaa valita harkiten.
Pseudonyymin käyttäminen on hyökkäyspinta-alan ja riskien hallintaa. En poissulje nimellä blogaamista, mikäli siitä on jotain erityistä hyötyä. En tällä haavaa pyri tekemään merkittävää tiliä itsepuolustusohjauksella, joten juuri tällä hetkellä riskit ovat suuremmat kuin mahdolliset hyödyt.
Nimimerkkiä tai taitelijanimeä ajatella myös eräänlaisena osastointina (compartmentalization). Me olemme kaikki useita eri persoonia useassa eri kontekstissa. Useimmat meistä haluavat pitää nämä elämänsä osaset erillisinä. Tuskin kukaan on kotona ruokapöydän ääressä aivan sama pesoona kuin kavereiden kanssa baaritiskillä notkuessa. Tämän erottelun ylläpitämiseen nimimerkki toimii aivan riittävästi.
Jos joskus päätän kirjoittaa Harlekiiniromaaneja (niissä on paljon rahaa), teen sen eri taiteilijanimen alla, en Aaltomiehenä. Jos taas kirjoitan omaan päätoimiseen ammattiini liittyvää sisältöä, teen sen todennäköisesti englanniksi ja joko nimelläni tai mahdollisesti anglisoidulla taiteilijanimellä, mikäli sellaisella saa myytyä enemmän kirjoja.
Älkää siis hämmentykö jos suosittelen blogiani ihan omalla naamallani ja blogin kirjoittaja onkin joku ihmeen Aaltomies. Tarkoitukseni ei ole olla mystinen V tai Anonymousin edustaja Guy Fawkes-naamarissa. Haluan vain hallita elämäni eri osien ristivaikutuksia toisiinsa ja rajoittaa riskejä.
Idea on pohjimmiltaan sama kuin vanhan ajan hovien naamiaisjuhlissa: kaikki hovissa tietä kuka minkäkin valeasun takana on. Silti valeasu antaa sosiaalisen tekosyyn teeskennellä tietämättömyyttä ja näin hovin jäsenet voivat seurustella väliaikaisesti sosiaalisista valtarakenteista ja historian painosta välittämättä. Ihmiset ovat hämmentävän hyviä osastoimaan asioita.
Miksi juuri Aaltomies? Insinöörivitsit paranevat sen mukaan, mitä harvempi vitsin ymmärtää. Tämän tosin google taitaa selostaa, koska en ollut ensimmäinen joka keksi tämän nimimerkin.